Mistä tunnet sä ystävän?

Tahmatassu on alkanut itsenäistyä. Elämä alkaa olla helpompaa - ja sitten ei. Enää jokapäiväiset rutiinit eivät aiheuta stressiä, mutta tulevaisuus pelottaa sitäkin enemmän. Mitä jos se kamalin tapahtuu? Pitääkö tehdä toinen lapsi varalle?

Ei. Olen liian vanha siihen vauva-aikaan, joka ei varmasti voi olla yhtä helppoa kuin viimeksi. Aika kultaa muistot. Vihdoin pääsen pian kolmen ensimmäisen vuoden hankaluuksista. Haasteita on edelleen, kun neiti on todella vahvatahtoinen. Mielestäni vanhempina olemme erinomaisia neuvottelemaan ja pitämään järkevät rajat. On nautittava hetkestä. Turha pelätä.

Perheen lomahetki

Tämän hetken vaikeus ovat käytöstavat. Lapsemme on kovakourainen ja menettää välillä malttinsa ja purkaa sen tönimällä ja lyömällä. Olemme ehdottomia, että ne eivät ole sallittuja tunteen ilmaisun tapoja. Edistystä tässäkin on jo havaittavissa. Olen kasvanut ihmisenä. Ennen saatoin käyttäytyä lähes yhtä huonosti kuin kaksi vuotiaani, kun suutuin. Nykyään pyrin vain puremaan hammasta ja hengittämään syvään. Olen omasta mielestäni hyvällä tiellä - samoin tyttäreni. Meistä tulee vielä hillttyjä.

Tullaanko lastamme kiusaamaan koulussa? Hän on jo nyt "menossa kouluun". Miten osaan kasvattaa hänestä itseensä uskovan yksilön, jonka ei tarvitse miellyttää muita saadakseen ystäviä?

Hiekkalaatikolla olen huomannut hänen kyllä tunnistavan hyvin, kenen kanssa leikki luistaa ja kenen kanssa ei. Hän osaa myös ärsyttää helposti ärsyyntyviä. Samalla hiekkalaatikolla rymytessä tiedän hänen osaavan pitää puolensa. Hän on myös hyvin ennakkoluuloton ja toivon hänen pysyvän sellaisena. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, mutta hyvät ja kunnioittavat tavat tässä varmasti vielä opitaan.

Hiekkalaatikolla Greenwichissä

Luumimammalla on ongelmia enemmänkin. Omat koulukiusaamisen tai lähinnä ulkopuoliseksi jätetyn traumat tuntuvat puskevan pintaan. Miten jutella muiden vanhempien kanssa, kun oma elämä on erilaisempaa? Välillä tuntuisin tarvitsevan paljon jotain toista vammaista äitiä kaveriksi, jolla on haasteita, kun ei voi puuttuua fyysisesti kaksi vuotiaan tuhotöihin. Meitä ei vain ole joka puistossa. Ja olemme niin kiireisiä käymään omassa puistossa, ettei muita oikein näe.

London zoo leikkikentällä varmoin ottein.

Kuinka näissä tavisten puistopiireissä toimitaan? Vaihdetaanko puhelinnumeroita ja kysytään whatsupissa, ketkä ulkoilevat ja monelta? Pelkään, että jos sellaista ehdotan, minua ei huolita ryhmään. Pitkä kylmä talvi pelottaa, koska silloin haluiaisin täsmä ulkoilla haahuilematta puistosta toiseen etsimässä leikkiseuraa.

Lohduttaudun ajatukseen, että kavereita tulee ja menee. Sielunkumppanit jättävät jälkensä sydämeen ja heihin voi lopulta aina turvata. He ovat saatavilla, kun tarvitset. Tahmatassukin löytää varmasti ne tärkeimpänsä...