Luin taannoin Hippo Taatilan romaanin Isipappablues. Kerronta oli kevyttä ja nopea lukuista. Ajatukset, jotka heräsivät tekstistä, ottivat aikansa sulaa. Täten haluan avautua niistä myös täällä.
Kevättalvella tätä lueskelin, kun aurinko tuntui kaukaiselta. Talven masennut meinasi ottaa otetta. Taatila kuvaa hyvin vauvaperheen arkea. Meillä vauvavaihe oli paljon helpompi kuin kirjan pariskunnalla. Isä tuli mielellään töistä kotiin ja illat olivat leppoisia. Tämä toinen vuosi on tuntunut vähän masentavalta välillä, kun enää vierailijoita ei ole niin paljon. Samastuin pitkälti päähenkilöisän fiiliksiin talvella, kun hän jäi vauvan kanssa hoitovapaalle.
Päähenkilö isä oli kummastus muskarissa hoitovapaalla olevien äitien keskellä. Olen toki äiti, mutta monesti ehkä hieman kummajainen pyörätuolin ja avustajan kanssa. Vieressämme on kaupungin avoin päiväkoti, jossa pyrimme käymään viikottain ainakin musiikkituokiossa Sävelen kanssa. Itselle se tuo mukavaa vaihtelua arkeen ja tyttö tapaa muita ikätovereita. Yhdestäkään äidistä sen sijaan en ole saanut oikein ystävää tai ulkoiluseuraa. Tätä ihmettelin, kunnes kaverini (joka tuurasi avustajaa musiikkihetkenä) huomautti, kuinka huuteluni "Hyvä sävel!" kipaleiden jälkeen, saattaa kuulostaa keharilta, jos ei tiedä tytön nimeä.
Olen pääsyt pari viime kuukautta säännöllisesti omaan touhuuni vähintään kerran viikossa ja Sampo on ollut täysin Sävelestä vastuussa. Se palautti valon mieleeni. Oli mukava tulla kotiin ja viettää aikaa perheen kanssa leikkien. Luonnonvalon lisääntyminen ja lämpimät ulkoiluretket ovat omana valonaan.
Olen saanut koko raskauden ja äitiyden ajan jatkaa harrastusten parissa. Se on pitänyt minut järjissä ja kiinni ystävissä. Avoin päiväkoti arjen piristeenä on toiminut. En välitä, jos joku pitää minua tai poppootamme outona. Tärkeää arjessa on, että vanhemmat jakavat vastuuta lapsen hoidossa erillään ja yhdessä puuhastellen. Nämä ovat Luumimamman vinkit, mutta löytyvät myös kirjan rivien välistä vähintään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti