Kolme vuotta suoritettu

Mielikuvani vanhemmuudesta ennen lapsen syntymää olivat, että kolme ensimmäistä vuotta ovat vaikeimmat - fyysisesti. Olin oikeassa. Voin todeta nyt, kun tuo aikaraja täyttyi tammikuun alussa.

Todellista fyysistä apua lapsen hoidossa tarvitsen enää hänelle ulkovaatteiden pukemisessa.
Nekin hän osaa näin kesää kohden itse pukea. Itselle tarvitsen avustajaa, että pysyn lapsen perässä esim. suoriutuakseni omista aamutoimista samaan tahtiin.

Kuivaksiopettelu oli suurin askel tähän "helppoon" elämään. Se kävi helposti jo vuosi sitten. Myös kaikki pukeminen on ollut aina tytöllä omissa käsissä. Nykyään hän saa itse päättää, mitä pukee. Hän osaa hakea vaatteet kaapista. Riittää, kun kertoo ovatko vaatteet sopivat säähän ja menevätkö ne oikein päin.  

En tiennyt, kuinka rankkaa henkisesti voi olla tämän rajapyykin jälkeen. Tyttö on vahva tahtoinen ja kaikesta saa neuvotella - varsinkin kun niitä fyysisiä keinoja ei ole käytettävissä. Suoriudun neuvotteluista ja houkuttelusta mielestäni päivittäin aika hyvin. Ihmettelen itsekin neronleimauksiani ja asioiden viemistä aiheesta toiseen houkutellen tytön yhteistyöhön.

En kuitenkaan pidä tätä neuvottelua rankimpana vaan isän pitämistä aktiivisena. Nyt kun hänellä on samat neuvottelun avaimet, miksei niitä saa käyttää? Vastaukset:
1. Koska tytön mielestä vain äiti kelpaa.
2. Koska isän ei tarvitse yrittää, koska kuitenkin vain äiti kelpaa.

Kun tätä noidankehää jatkuu tarpeeksi, äiti väsyy. Äiti alkaa huutaa turhaa ja ei kelpaa enää mielestään hyväksi äidiksi.

Neljäs äitienpäivä oli ihanan rankka. Ilman näitä "rankkareita", en olisi äiti. Olimme koko perhe äitienpäiväkonsertissa. Kerrankin teimme yhdessä perheenä sellaista, mistä kaikki pitivät. Tosin Sävel olisi itse halunnut esiintyä. Äitiä ahdisti, kun lapsen ilmaisua piti hillitä, kun tuolikin narisi liikaa. Isää ahdisti, kun ei pystynyt estämään lapsen haahuilua ja muiden mahdollista häirintää. Silti illalla parasta päivässä oli aurinkoinen sää ja konserttimatka kaikkien mielestä.

Parhaat fiilikset arjessa tulee, kun puhalletaan yhteen hiileen. Tässä neiti sai sooloilla ja puhalsi vain kynttilänsä:

DIY kuvamagneetit

Säästövinkki. Lasten tarha-/koulukuvien magneettiversiot voi tehdä itse. Meille tuli taas aika vuodesta, kun tarhakuvia saa tilata. 

Halusimme antaa kummeille ja mummeille magneettiset kuvat päivien piristykseksi. Halusimme myös ryhmäkuvan. Ryhmäkuvan saadakseen halvalla oli "pakko" ottaa tarrakuvia, jotka tuntuivat melko turhilta. 

Hintaa tuijottaessa etsin magneettitarraa vertailuhinnaksi. Sinooperista sitä sai 2 x A4 arkkia noin kolmella eurolla. Niistä ja tarrakuvista saikin tehtyä magneettikuvia kaikille halukkaille. Mikä säästö!

Tässä hieman kuvia askartelusta:

Hyvää isänpäivää Luumipappa!

Et taida blogiani lueskella, mutta haluan ylistää sinua lukijoilleni, rakas Luumipappa.

Arjessa en jaksa muistaa niitä hyviä puolia vaan liian usein keskityn turhaan sättimiseen.

Olet ihana isä.
"Kiltti", vastasi Tahmatassu, kun kysyin, millainen isi on.

Vantaan Lauria varten copyright Marianna Siitonen

Otat mahtavasti roolia vanhemmuudessa. Vietät hienosti aikaa kotona tytön kanssa ja annat minulle mahdollisuuden toteuttaa omia menojani. Kun olen kotona, ei se ole niin helppoa, kun äiti on äiti. Mutta kun lähden johonkin, ei koskaan kukaan jää itkemään perääni. Se on helpottanut minulle omien menojenkin suunnittelua.

Iltaisin jäät upeasti laulamaan unilaulut ja saat tytön untenmaille hetkessä.

Teet meidän perheessä parasta ruokaa. Upeaa, kun jaksat edelleen osallistua ruuanlaittoon, vaikka omat syömisesi on jouduttu jättämään.

Leikität, opetat, tanssitat ja viet tennistunneille.

Nytkin isänpäivänä minä vain pelaan salibandyä Tampereella ja te siellä kotona vietätte tärkeää päivää! Toivottavasti vointi on parempi! Jaksoitteko löytää yllätyskätkön?

t. Säbä(n) mutsi

Esi-isät ja ennen kaikkea esiäidit

Muumeille tärkeä hahmo on esi-isä.

Luumiperheelle isovanhemmat ovat kultaa. Kummaltakin puolelta esi-isät ovat ihania turvan ja leikin sylejä. He ovat elämässämme niin paljon kuin omilta kiireiltään ja kunnoltaan pystyvät.

Sampon isää kutsutaan karjalaiseen tapaan ukoksi. 

Sailan isää kutsutaan äijäksi, koska hän itse valitsi sen papan sijaan. Äijä sana on lappilainen ja sopii hyvin suvun juuriin.

Äijä ja Sävel

Esi-äitejä täytyy kuitenkin erityisesti kiittää, koska he ovat aina perheemme tukena. Vähättelemättä yhtään jokaisen arvoa. 

Sailan äiti käy viikoittain uimassa Luumimamman ja Tahmatassun apuna. Usein hän myös jää hetkeksi hoitamaan Säveltä, jotta saamme hoidettua juoksevia asioita tai vain viettääksemme yhteistä aikuisten aikaa vaikkapa elokuvissa. Muutama viikko sitten saimme kokonaisen viikonlopun kahden, kun Tahmatassu lähti "Ämmilään". Se teki terää suhteellemme, kun sai huomioida vain yhden ja hermostumatta turhista kenellekään. Ja heti seuraavana viikonloppuna hän jäi yökylään, jotta pääsimme taas tärkeän artistin - Mira Luodin - keikalle. En edes olisi kehdannut pyytää häntä uhraamaan harvoja vuorotyössä käyvän vapaita viikonloppuja tähän, mutta hän puoli väkisin tuputti apua. Sanat eivät riitä <3 

Häntä siis kustutaan myös lappilaisittain Ämmiksi. 

Samoihin aikoihin Sampon äiti on pelastanut arjen tilanteita tuuraamalla Sampon avustajia, kun he eivät syystä tai toisesta ole ilmaantuneet töihin. Taannoin Sävelen piti kerrankin mennä hänelle eli mummolle yökylään, mutta sitten yövuorolainen perui yhtäkkiä vuoronsa. Mummo ja Sävel palasivat kotiin ja apuun. Kaikki ei mene aina niinkuin suunnitellaan, mutta silti aina selvitään. Luumipapan elämä riippuu muista, mutta turvaverkko kantaa aina kaiken yli. Sanat eivät riitä tässäkään.

Mummo mukana arjessa ja juhlassa

Avun pyytäminen ei ole helppoa. Paljon olisi menoja, joihin olisi mukava osallistua. Haluamme kuitenkin pärjätä itse. Emme ole tehneet lasta kenenkään taakaksi. Mm. salibandy ja bändiviikonloput ovat olleet sellaisia, että olemme pyytäneet apua. Loput avut on saanut tyrkyttää. Jokaisesta ylimääräisestä hetkestä olemme kaikille osallistuneille kiitollisia - oli se sitten vaikka vain hetki ulkoilua. Tärkeintä meille on ollut, ettei kukaan tunne taakaksi hetkiä suloisen Sävelen kanssa. 

Samanlainen erilainen äitiys

Olin tänään Samanlainen - erilainen äitiys -seminaarissa. Siellä esiteltiin hieman yhteen koottuja tietoja vammaisten äitien tärkeistä apuvälineistä arjessa. Tämä tuli vasta nyt mieleeni, kun asiaa kysyttiin Vammaiset äidit Facebookryhmässä: Kuinka noin kolmivuotias pysyy pyörätuolin kyydissä?

Tärkein apuvälineeni on aina sähköpyörätuoli alias sähkäri. Ilman sitä en voisi elää ja olla vapaa.

Olen esitellyt lapsen hoidossa tärkeitä kikkoja ja apuvälineitä aiemmin: hoitopöytä, rattaat ja sähkäri talvella.

Nyt vuorossa pitkään jo käytetty turvavyö. Ensin pidin Säveltä sähköpyörätuolin kyydissä kantoliinassa, mutta noin 1 vuotiaalle se kävi pieneksi. Silloin ihana äitini ompeli tämän turvavyön.

Remmi kiinnitetään omaan turvavyöhöni lenkillä.

Sitten se menee lapsen lantion ympäri ja haarojen välistä. Lapsi voi pukea sen etukäteen tai hänet voi nostaa syliin ja kiinnittää vyön sitten.

Oman motoriikkani vuoksi olen tarvinnut avustajan apua tytön saamiseksi syliini ja vyöhön kiinni. Pois olemme oppineet saamaan remmin. Eli olemme usein käyneet jossain ja lopulta päädyttyämme lähipuistoon, olen voinut vapauttaa lapsen. :)

Aluksi käytin vyötä aina kun kuljimme sähkärillä. Nykyään käytän vyötä vain silloin, kun ajamme pitkiä matkoja kovaa tai menemme aivan kahdestaan kauppaan. Kaupassa vyön turvin hän pysyy väistämättä sylissä eikä voi tehdä uhmaraivareita tai -karkausta karkkihyllylle. Tosin nyt, kun kaupasta on todella tarvinnut hakea vieraita varten jäätelöä, olemme uskaltaneet olla ilman vyötä. Tällöin olen huomannut, että Sävelestä on todella paljon apua esim. vihannesosastolla poimiessa tavaroita. Mutta hänen aisoissa pitimiseksi on pitänyt olla viimeinen etappi jäätelökaapilla. Uhkailu ja lahjonta ovat kädettömän äidin tehokkaimmat keinot.

Aika ennen remmiä oli kantorepussa. 

Syksyn Sävel vol. 3

Kolmatta syksyä eletään. Päivä päivältä enemmän rakastetaan.

.... Lähiön syksyssä tapahtui.

Kun on tarpeeksi valvonut öitä ja miettinyt mistä saa töitä...

Pian pitäisi palata hoitovapaalta töihin. On mahtavaa, että on työpaikka, johon saan palata. Monella näinä päivinä ei ole edes sitä. Luumipappa on saanut tehdä töitä poissaollessani ja se on ollut parasta. Harmittaa, että töihin paluuni lopettaa todennäköisesti hänen työnsä. Se ahdistaa ja puristaa sydänalasta. 

Yleisesti ahdistaa vammaisten työllistymisen mahdollisuudet. Muistan omista työnhauista, kuinka työhaastattelussa joutuu vakuuttamaan, että näillä käsillä voi kirjoittaa koneella; että osaa ajatella ripeästi, vaikka liikkuu hitaasti. 

Siinä työnantajan ihmetellessä ensimmäistä kertaa liikuntavammaisen kohdatessaan, tavallinen tallaa tiensä nopeammin virkaan. Työpaikka, johon meillä on mahdollisuus, täytyy olla sellainen, jossa joku on jo osannut murtaa ennakkoluulot tai rekrytoijalla on lähipiirissä ollut kohdattuna erilaisuus valmiiksi. 

Uudenmaan lihastautiyhdistys järjestää tärkeän tapahtuman:

"Liikuntarajoitteisia työkykyisiä nuoria ja aikuisia vaivaa työttömyys. Tarjolla olisi rutkasti osaavaa ja pätevää työvoima, mutta jostain syystä työnantajat ja työntekijät eivät kohtaa. Työttömyyden esteitä ovat fyysiset ja ehkä jopa enemmän asenteelliset esteettömyysasiat. Ennakkoluulot saattavat istua tiukassa ja tässä tapahtumassa meidän tavoitteemme on valistaa työnantajia niistä ja purkaa niitä!"

Mutta miten tuoda tämä sanoma kaikkien rekrytoijien tajuntaan? Tai saati edes rekrytointifirmoihin. Suurin osa työpaikoista tulee isojen  rekrytointiyritysten kautta. Harmillista on, että eteneminen työhön usein tyssää jo tuon firman haastatteluun. Ei uskalleta laittaa erilaista hakijaa etetenpäin. Ainoa tie onkin tuttavien suositukset ja huhut avoimesta työstä. Apuvälineritykseen oli helppoa työllistyä. Siellä katsottiin suoraan koulutukseen ja pätevyteen, ei koppuroihin sormiin. Viime talvena sain vähän aikaa tehdä aivan eri työtä perinnöllisyysklinikan sihteerinä. Se oli hauskaa vaihtelua hoitovapaalla. Kiitos ihanan ystäväni, joka suositteli minua ja huomasi työpaikalla tarpeen pieneen työhön. 

Mistä löytää työtä Luumipapalle? Tätä pohdimme täällä. Mielessä pyörii vain Leevi and the Leavingsin biisi:

"Kun on tarpeeksi valvonut öitä

Ja miettinyt mistä saa töitä

Se varmasti terveyden vei

Ja kun mielessä painavat huolet

Niin helpottaa vasta kun kuolet

Tai ehkäpä sittenkään ei

Enää milloinkaan"

Gösta Sundqvist

Pelottaa, että Luumipapan terveyden vie kotiin jääminen. Työ on saanut hänet aktiivisesti ihmisten ilmoille. Kädet ovat pysyneet liikkeessä. Puhumattakaan siitä, että Kela arvioi nykyään kuntoutuksen tarpeen sen mukaan tekeekö vammainen töitä vai ei.... tästä täytyisi kirjoittaa kokonaan oma kappale. 

Minun mielenterveyden vie ajatus siitä, että toinen on toimettomana täällä himassa. Ja lapsi pitäisi silti saada hoitoon. Koti-isä - hieno ajatus, mutta talvella toimimaton. Haluan, että Tahmatassu ulkoilee. Luumipappa ei pysty olemaan ulkona kuin muutaman minuutin, kun lämpötila laskee +10 asteeseen. Kun Tahmatassu menee esikouluun, voisi koti-isä olla jo aika pop, koska silloin hän voi mennä jo itsenäisesti pihalle. Tällöin isän kuntokin on varmaan sellainen, etteivät ne kädet työtä tee. Fakta on se, että toivoa on vielä pari vuotta hänen heilutella hiirtä. 

Tilanne ei helpotu kuolemalla. Sitten on siiryttävä kokopäivätyöhön ja uhattava omaa kuntoa, jotta vuokrat ja ruuat saadaan maksettua. 

Pitäisikö ryhtyä yrittäjiksi? Mitä me osaamme yrittää? Ideoita ja työtarjouksia otetaan vastaan.