Rakastin pienenä leirejä. Halusin kesäisin kaikille mahdollisille partioleireistä kuntoutusleireille. Leireillä oli paljon mukavaa (aikataulutettua) puuhaa. Ennen kaikkea oli kuitenkin ihmiset ja leirihenki. Tuli uusia ystäviä, joiden kanssa vietetty aika oli ollut rentoa ja mutkatonta.
Kitkerän suloista. Leirien jälkeen olo oli kovin kaihoisa. Joskus jopu lohduttoman tyhjä. Hauskuus oli ohi eikä tietoakaan siitä, näkeekö ihania ihmisiä milloin tai milloinkaan uudestan.
Kun äiti haki minut pois Jyväskylän lähellä pidetyltä ratsastusleiriltä saatoin itkeä koko matkan kotiin satoja kilometrejä. Samalla oli jotenkin huono omatunto, että en iloinnut kotiin paluusta. Omaa tytärtä aion osata lohduttaa, jos hän joskus tuntee samanlaista kaihoa, että hänellä on oikeus olla kaihomielellä. Aion iloita, että hän on tutustunut mieleisiinsä ihmisiin ja on saanut pitää hauskaa. En ole mustasukkainen, jos hän kiintyy tapaamiinsa ihmisiin, vaan lohdutan, että hän varmasti on heihin vielä yhteydessä ja törmää jopa yllättävällä hetkellä uudelleen. Tämän osaan kertoa kokemuksesta, mutta toivottavasti niin, ettei kokemuksen rintaääni röyhentele.
Vieläkin kaipaan partioleireillä tutuksi tullutta tyttöä. Vuosia hänen ystävällisyytensä kantoi, kun olen tuntenut alakuloa tai yksinäisyyttä. Hän oli vanhempi emmekä muuten juuri olleet yhteyksissä. Vuosia myöhemmin, kun yhteiset leirit olivat ohi, näin hänet kylän raitilla ja vaidoimme pari sanaa. Leijuin sen kohtaamisen voimalla koko kesän. Nyt jos tapaisin hänet, hymyilisin yhtä onnellisena kuin aina aiemmin tavatessa.
Tällä viikolla kotonamme oli saavutettavissa samantapainen leiritunnelma. Tai ainakin kotiimme leiriytyi päiviksi ennestään tuntemattomia ihmisiä, joita kai kuvahsryhmäksi kutsutaan. Tästä myöhemmin, mutta nyt tunnelmasta. Ohjelman luonteesta johtuen tunnelma oli koko ajan avoin. Tutustuimme mukaviin ihmisiin ja puuhailimme mahtavassa säässä. Saimme myös leiribileet ja parhaimmat ystävät kylään. Sitten kaikki häipyivät ja kaihoisa mieli hiipi. Mikä kaikki olikaan ollut totta ja mikä kuului vain käsikirjoitukseen?
Vierailleet ystävät ovat aina onneksi totta.
Pieni on ihminen maailmassa.
