torstai 15. syyskuuta 2016

Kun on tarpeeksi valvonut öitä ja miettinyt mistä saa töitä...

Pian pitäisi palata hoitovapaalta töihin. On mahtavaa, että on työpaikka, johon saan palata. Monella näinä päivinä ei ole edes sitä. Luumipappa on saanut tehdä töitä poissaollessani ja se on ollut parasta. Harmittaa, että töihin paluuni lopettaa todennäköisesti hänen työnsä. Se ahdistaa ja puristaa sydänalasta. 

Yleisesti ahdistaa vammaisten työllistymisen mahdollisuudet. Muistan omista työnhauista, kuinka työhaastattelussa joutuu vakuuttamaan, että näillä käsillä voi kirjoittaa koneella; että osaa ajatella ripeästi, vaikka liikkuu hitaasti. 

Siinä työnantajan ihmetellessä ensimmäistä kertaa liikuntavammaisen kohdatessaan, tavallinen tallaa tiensä nopeammin virkaan. Työpaikka, johon meillä on mahdollisuus, täytyy olla sellainen, jossa joku on jo osannut murtaa ennakkoluulot tai rekrytoijalla on lähipiirissä ollut kohdattuna erilaisuus valmiiksi. 

Uudenmaan lihastautiyhdistys järjestää tärkeän tapahtuman:

"Liikuntarajoitteisia työkykyisiä nuoria ja aikuisia vaivaa työttömyys. Tarjolla olisi rutkasti osaavaa ja pätevää työvoima, mutta jostain syystä työnantajat ja työntekijät eivät kohtaa. Työttömyyden esteitä ovat fyysiset ja ehkä jopa enemmän asenteelliset esteettömyysasiat. Ennakkoluulot saattavat istua tiukassa ja tässä tapahtumassa meidän tavoitteemme on valistaa työnantajia niistä ja purkaa niitä!"

Mutta miten tuoda tämä sanoma kaikkien rekrytoijien tajuntaan? Tai saati edes rekrytointifirmoihin. Suurin osa työpaikoista tulee isojen  rekrytointiyritysten kautta. Harmillista on, että eteneminen työhön usein tyssää jo tuon firman haastatteluun. Ei uskalleta laittaa erilaista hakijaa etetenpäin. Ainoa tie onkin tuttavien suositukset ja huhut avoimesta työstä. Apuvälineritykseen oli helppoa työllistyä. Siellä katsottiin suoraan koulutukseen ja pätevyteen, ei koppuroihin sormiin. Viime talvena sain vähän aikaa tehdä aivan eri työtä perinnöllisyysklinikan sihteerinä. Se oli hauskaa vaihtelua hoitovapaalla. Kiitos ihanan ystäväni, joka suositteli minua ja huomasi työpaikalla tarpeen pieneen työhön. 

Mistä löytää työtä Luumipapalle? Tätä pohdimme täällä. Mielessä pyörii vain Leevi and the Leavingsin biisi:

"Kun on tarpeeksi valvonut öitä
Ja miettinyt mistä saa töitä
Se varmasti terveyden vei
Ja kun mielessä painavat huolet
Niin helpottaa vasta kun kuolet
Tai ehkäpä sittenkään ei
Enää milloinkaan"
Gösta Sundqvist

Pelottaa, että Luumipapan terveyden vie kotiin jääminen. Työ on saanut hänet aktiivisesti ihmisten ilmoille. Kädet ovat pysyneet liikkeessä. Puhumattakaan siitä, että Kela arvioi nykyään kuntoutuksen tarpeen sen mukaan tekeekö vammainen töitä vai ei.... tästä täytyisi kirjoittaa kokonaan oma kappale. 

Minun mielenterveyden vie ajatus siitä, että toinen on toimettomana täällä himassa. Ja lapsi pitäisi silti saada hoitoon. Koti-isä - hieno ajatus, mutta talvella toimimaton. Haluan, että Tahmatassu ulkoilee. Luumipappa ei pysty olemaan ulkona kuin muutaman minuutin, kun lämpötila laskee +10 asteeseen. Kun Tahmatassu menee esikouluun, voisi koti-isä olla jo aika pop, koska silloin hän voi mennä jo itsenäisesti pihalle. Tällöin isän kuntokin on varmaan sellainen, etteivät ne kädet työtä tee. Fakta on se, että toivoa on vielä pari vuotta hänen heilutella hiirtä. 

Tilanne ei helpotu kuolemalla. Sitten on siiryttävä kokopäivätyöhön ja uhattava omaa kuntoa, jotta vuokrat ja ruuat saadaan maksettua. 

Pitäisikö ryhtyä yrittäjiksi? Mitä me osaamme yrittää? Ideoita ja työtarjouksia otetaan vastaan.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Puhutaanko kuolemasta?

Olimme perjantaina Paula Vesalan keikalla täpötäydellä Tavastialla. Upeita biisejä, jotka menivät läpi. Levyltä kuunneltuna en ollut osannut sisäistää kaiken sanomaa. Yli muiden upposi "Sinuun minä jään". Se soitettakoon hautajaisissani, jos sattuisin täältä lähtemään yllättäen.


Meillä puhutaan kuolemasta varmasti enemmän kuin keskivertoisessa kolmikymppisten perheessä. Kavereita menehtyy aina liian yllättäin. Viimeiseksi oli ystävämme Vesan muistotilaisuus alku kesästä. Hänestä voitte lukea enemmän täältä HS:n Muistoista. Yritimme selittää myös tyttärellemme, kun lähdimme muistotilaisuuteen, ettei hänenkään tuntemaa Vesaa enää ole. Ei kaksi vuotias sitä vielä ymmärrä, mutta aisti kyllä tunnelman.

Emme elä kuoleman pelossa, enkä kirjoita tätä saadaksemme sääliä. Tosi asia on vain, että on ihme, jos Sampo ei tästä perheestä poistu ensimmäisenä. Elämme keskellä mustaa huumoria, jossa on paljon karua totuutta. Missä vaiheessa alan syyllistää, että jos Tahmatassu ei nyt tee sovitoa isän kanssa, se saattaa kaduttaa, kun on liian myyöhäistä. Toivottavasti en koskaan. Silti vahva hetkessä eläminen isän seurassa pitänee jotenkin tuoda jossain vaiheessa esiin.


Itse olen selvinnyt niin täpärästi auto-onettomuudesta pelkin narmuin, että tunnen olevani kuolematon. Usein yritän kysellä Sampolta, että millaiset hautajaiset hän haluaa. Vaikeaa saada vastaus. Pelottaa, että sen suuren surun keskellä pitäisi pystyä tekemään valintoja toisen puolesta. Ehkä saan vastaukset, jos nyt esitän omat toiveeni:
-Tuhkaus
-Tavalliset hautajaiset, jossa esitetään "Sinuun minä jään" -kappale
-Tuhkat sellaiseen paikkaan, missä voi käydä muistelemassa, mutta hautaa ei ole pakko kenenkään hoitaa
-Lähelle Sampoa

Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet. 
Pöydät on siivottu ja vieraat menneet.
Koetan kiiruhtaa.
Pilvien patsaat jälleen muuttaa muotoaan.
On vielä hoitamatta monta asiaa,
mutta miksi en voi muistaa ainoatakaan.
Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.
Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.
Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,
kuin tähdenlennot avaruuteen.
Sinua en aio unohtaa.
Sinuun minä jään.
Sinuun minä jään.


Toivon siis kliseisesti, että jään edes mieheni ja lapseni elämään, vaikka poistuisinkin toiselle puolen. Toivon, että heihin jää vahva periksiantamattomuuteni ja usko parempaan huomiseen.


En halua kuolla. Tämä ei ole mikään masentuneen tai itsemurhaa hautovan viimeinen viesti! On ollut aikoja, jolloin huomasin olevani alla päin, koska en välittänyt turvavöistä autossa (ei liity auto-onettomuuteen - se tuli myöhemmin).  Haluan olla perheeni kanssa tässä ja nyt. Pelata iltaisin lautapelejä ja nauraa hassutuksille. Kokea seikkailuita ja käydä keikoilla! 



ps. Tarinan onnettomuudesta voi lukea matkablogistamme Barcelona 2011.